text.skipToContent text.skipToNavigation
background-image

John von Koskenranta, Joella (eBook)

  • Verlag: Books on Demand
eBook (ePUB)
2,99 €
inkl. gesetzl. MwSt.
Sofort per Download lieferbar

Online verfügbar

John

John jätetään pienenä poikana luostariin nunnien kasvatettavaksi. Hän ei muista vanhemmistaan juuri mitään. Johnista kasvaa hiljainen nuori mies, jonka sisällä on kaipuu saada tietää, miksi hänet hylättiin. John on kertomus juurten etsinnästä, eheytymisestä ja kyvystä vastaanottaa rakkautta. Vastauksiakin annetaan - paikoista, joista ei osaa etsiä ja silloin, kun ei vielä tiedä etsivänsä. Joella Koskenranta (s. 1981) on lappilaislähtöinen taiteilija, jonka intohimona on kirjoittamisen lisäksi säveltäminen, sanoittaminen ja laulaminen. Hänen sydäntään sykähdyttävät aito, läsnäoleva kohtaaminen, elämän asettamien haasteiden muuntaminen voimavaraksi, liikkuminen puhtaassa, kauniissa luonnossa, ilo ja ihmeet. Instagram: @joellabytheriver www.facebook.com/joellabytheriver

Produktinformationen

    Format: ePUB
    Kopierschutz: none
    Seitenzahl: 152
    Sprache: Finnisch
    ISBN: 9789515688620
    Verlag: Books on Demand
    Größe: 297kBytes
Weiterlesen weniger lesen

John

LEYAN KERTOMAN MUKAAN olin ollut reilut kolme vuotias, kun äitini oli tullut kanssani Stanfolkin luostarin portille ja vaatinut tavata siskonsa. Saatuaan Leyan käsiinsä hän oli pyytänyt tätä ottamaan minut hoiviinsa siksi aikaa, kunnes hän saisi elämänsä taas kuntoon. Tarkempaa syytä äitini ei ollut suostunut Leyalle kertomaan. Hän oli kuitenkin sanonut, ettei ikimaailmassa pyytäisi häneltä tällaista palvelusta, ellei olisi aivan pakko. Hän oli katsonut Leyaa silmiin niin palavasti, että Leya oli tiennyt siskonsa olevan tosissaan.

Leya oli pyytänyt äitiäni odottamaan hetken, sillä hän ei tehnyt mitään päätöksiä rukoilematta ensin Jumalan johdatusta. Rukoillessa hänelle oli tullut voimakas tuntemus siitä, että hänen tulisi suostua siskonsa pyyntöön. Hän kertoi äidilleni vastauksensa.

Luostari, jossa Leya asui, ei harjoittanut orpokotitoimintaa, mutta jostain syystä abbedissa oli luvannut minun jäädä.

Äitini lähti, ja minä putosin vakavan ja hiljaisen lapsen kuoppaan. En häirinnyt luostarin kurinalaista rukous- ja jumalanpalveluselämää, vaikka niin olisi saattanut helposti luulla. Fyysisistä tarpeistani, kuten ruoasta ja puhtaudesta, kyllä huolehdittiin, mutta nunnat olivat niin kutsumuksensa lumoissa, ettei heiltä juuri muuta huomiota minulle herunut. Enkä minä totta puhuakseni osannut sitä vaatiakaan.

Päivät vietin kuljeskellen ympäri luostarin aluetta omiin ajatuksiini ja touhuihini uppoutuneena. Rauhaani häirittiin vain, kun minut kutsuttiin syömään, peseytymään tai nukkumaan. Minua ei tarvinnut juurikaan vahtia: pitiväthän luostarin muurit minut turvallisesti sisäpuolellansa ja aina jossain kulki joku nunnista ja näki minut. Yöt nukuin Leyan kanssa samassa huoneessa, omassa sängyssäni. Aluksi kehomuistini huusi päästä nukkumaan äitini lämpöön, mutta totuin pian omaan erillisyyteeni, johon ei ulkopuolelta lämpöä herunut.

Leya nousi varhain rukoilemaan yhdessä toisten nunnien kanssa, joten yleensä, kun heräsin, hän ei ollut enää huoneessamme. Ensimmäisinä kertoina hätäännyin huomattuani huoneen olevan tyhjä, enkä uskaltanut nousta vuoteeltani ennen kuin Leya tuli takaisin. Joinakin aamuina heräsin yhtä aikaa Leyan kanssa, mutta tuolloin hän kehotti minua jatkamaan uniani aamiaiselle asti, minkä kiltisti tein. Vaikka totuin myös yksinäisiin aamuheräämisiin, tunsin aina suurta helpotusta nähdessäni Leyan astelevan takaisin huoneeseen. Tullessaan hän auttoi minua vaihtamaan päälleni päivävaatteet, minkä jälkeen hän pesi kasvoni ja korvani pesuvadissa olevalla viileällä vedellä. Sitten lähdimme syömään aamiaista.

Kuljeskellessani kerran ympäri luostarin rakennuksia kuulin ääniä, jotka herättivät mielenkiintoni. Äänet kantautuivat luokseni luostarin kappelista, jossa nunnat viettivät yhteisiä rukous- ja lauluhetkiään. Hiivin varovasti sisään kappelin avoimista ovista, istahdin takaseinustalle ja aloin kuunnella. Olin tottunut siihen, että nunnat puhuivat tasaisella ja hiljaisella äänellä. Minut yllätti se, miten voimakkaana heidän laulunsa kappelissa kaikui. Se tuntui täyttävän minut kokonaan.

Välissä laulu taukosi ja joku nunnista alkoi puhua. En ymmärtänyt puheesta mitään, vaikka yritin pinnistellä erottaakseni sieltä tuttuja sanoja. Puheen jälkeen laulettiin taas. Jonkin ajan kuluttua tajusin nukahtaneeni, sillä säpsähdin hereille pääni retkahtaessa polviani kohti. Seremonia oli tullut päätökseen. Huomasin Leyan kävelevän minua kohti. Minua alkoi nolottaa, että olin hiipinyt kappeliin salaa ja ajattelin hänen toruvan minua asiasta. Hän sanoikin vain: "Onpa hyvä, että Jumalan sana kiinnostaa sinua jo noin nuorena. Olet tervetullut tänne uudestaan aina kun vain tahdot. Jos haluat seurata hartaushetkeämme alusta asti, kappelin kellojen soitto ilmoittaa, milloin aloitamme."

Kipitin seuraavana päivänä kappeliin kellojen soidessa. Astuessani

Weiterlesen weniger lesen

Kundenbewertungen